Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa laski, vaikka Matti jo oli istuutunut.
—Herra isä, kun päälle ajaa—! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä, ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt…
—Kuka se siinä ei käy tieltä pois?
—Ota hyvä mies rekeesi!
—Mikä sitä vastamäessä!
—Kyllä minä vastamäen kävelen … kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.
Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.
—Kah, Matlienako se … en tässä hämärissä … käykäähän tänne rekeen, onhan täällä sijaa… Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi.
—Minähän sitä—kyllähän minä … täällä kannoillakin … tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan.—Ottakaahan nyytty rekeenne… Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa … eivätkä antaneet hevostakaan… Isäntä itse ajoon lähtee … juomaretkille … vaan mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut. Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa … vaikka siihen paikkaan pakahtukoon … niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään…
—Mistä se Matliena tulee?