Matti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi nuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.
—Kyllä siellä käytävä olisi—ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella osannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie … vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut … Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski, kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.—Välistä ei taas ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan »Suomela», niinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja pienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä töröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi … kolme … ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli niinkuin koko kirkkoväen ajaessa.
Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät, että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä tullut. Vaan mitenkä? … sitä Matti ei osannut itselleen selittää … ja mitäpä tuota tarvitsikaan?… Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta verekset piipun perät poskeensa…
Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä—rautatiehen… Se mies oli ajanutkin rautatietä … lieköhän montakin kertaa?
Kun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä sillä ajetaan ja minkälainen se on … onko isot pyörät ja pienet pyörät niinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?… Kovasti se vaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!… Mitenkähän lie kuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija…?
—Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla pitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli, niin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka sätkättäisi ja sutkittaisi … jäisihän, perhana ollen, jälelle, että livahtaisi!…
—Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa … häh? häh? … kuka sinulla … häh … ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä tammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: »häh!»
Tätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi se laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut.
—Häh! häh! … hih! … tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen, tulkoonpas ruunu rautateineen … ih! … hih! … hih! …—ja Matti kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että »jos olisi kello vielä aisassa … jos olisi kello vielä aisassa!»
Ja tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä … ja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille … ja suuhunkin sitä tuli, mutta Matti ajatteli, että »ann' tulla vaan!»