—Lyö häntä vielä, sanoi Matti.
Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville…
—Vieläkös?
Kun ei Matti mitään vastannut, niin Liisa löi vielä.
—Elä häntä … huh! … elä häntä … huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja valeli päätään.
—Vähäänpä se nyt,—sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa sen nahka nyt sietikin.
Eivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään puheisiin päässeet. Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut uutta palasta suuhunsa purra, kun oli entiset nielaissut. Liisa häneltä aina silloin kysyi, että »minkätähden sinä et syö?»—johon Matti pikaisesti vastasi, että »syönhän minä», ja söi. Olisi Liisan tehnyt mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että »härnäämmä häntä huomenna» … eikä nyt härnännyt.
Syötyä oli Matin mieli vähän keveämpi … kovin raskas se oli ennen syöntiä ollutkin … saunassakin vielä. Jo ajatteli hän mainita Liisalle jotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut … ehkei se sitä kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unen näöksi eli miksikä muuksi tahansa … ainahan se sanoja löytää.
Ruokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisa saaneensa jäniksen.
—Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni, ajatteli Matti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyihän hetken päästä, mihin rautaan se oli käynyt…