—Sitten olet valehdellut omasta päästäsi … olisit edes viisaammin valehdellut … et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka.
Mattia hykähdytti … herkeät siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka sanoi, ajatteli hän.
—Valettako lie vai totta?… Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin ihmiset valehdelleet ennen minua, joka muiden puheita vain kerron … en minä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti nöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkia pienentelemään.
—Ruustinnan?… Oliko ne ruustinnan puheita?
Nyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein aukenivat.
—Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.
—Elä…?
—Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat … en minä sitä muualta mistään tiedä.
—Elähän … ihanko todella?
—Ne ne kertoivat … olivat käyneet sitä uutten uhkain katsomassa.