—Ja puutie puusta ja vesitie vedestä?—Ja taas kuului rukin takaa pilkallinen hymähdys…

Mutta Matti ei suuttunut…

—Elähän nyt, kyllä se on totta, että se niin on, kuin minä puhun… Et sinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä myöten ajetaankaan … luuletko, että hevosella?

Mutta Liisa ei luullut mitään. Kehräsi ja kuunteli, välistä pilkallisesti Mattiin katsellen, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua, niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut.

—Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan! … pitää sen toki hevoselle muunkinlaisen tien välttää… Kun kerran tehdään raudasta tie…

—Raudasta tie? … pyh!

Matti taas rupesi kiivastumaan…

—Raudasta, raudasta … jos et usko, niin ole uskomatta … rautapellistä … hm! … niin, niin, rautapellistä … ja kun siitä tehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät kanssa sitä myöten… Höyryvenhe, semmoinen masina kuin »Suomela», vedetään maalle ja pannaan pyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja … niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin … kyllä se jaksaa vaikka minkälaisia … eikä tie tärise … semmoinen se on!

—Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas narrinaan pitänyt?

—Ei nyt eikä ennenkään!