Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkia ja lähti taas ulos havutukilleen. Kassarata havutukista irti kiskaistessaan hymähti hän vähän itsekseen… »Uskoipahan … ja mikäs siinä oikeassa opissa, uskoahan sitä pitää vaikka keisarin…»
Liisa jäi yksin pirttiin. Kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin kiivakasti ja nykki kuontalosta kehrättävää niin vihaisesti, että se aina vähän päästä käsiin katkesi… Ja sitten oli aina tuska sitä liittäissä … mikä liekään niin hauras kohta kuontaloon sattunut, kun aina vähän päästä katkesi.—Eikä nauhakaan pyörän päällä pysynyt!—Huonosti loukutettuja liinoja nuo pappilan liinat, kun niin pahasti pölisevät … mitä lienevätkään kaiken maailman liinoja?… Rukki rupesi sitten taas hyrräämään … yhä kiivakammin, poljin natisi, valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja rihmaa keräytyi vähälle aikaa koko nietos rullaan. Liisa sitä sinne suoltamalla suolti, rulla nieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puolilleen kehrättynä … mutta silloin riipaisi rulla yht'äkkiä kaiken rihman kitaansa ja yhteen menoon kuontalotakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja Liisan piti heretä polkemasta, mutta silloin alkoi poljin laputtaa niin pahalla äänellä, että sen luuli siihen paikkaan halkeavan… Ei, ei ollut koko rukista minnekään, seisokoon nurkassa!… Ja Liisa melkein nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään.—Nekin peijakkaat polttivat … ih! … niin että oli silmät päästä palaa…
Liisa sulki lakeisen ja katasti ikkunasta pihalle. Reki siellä oli kumollaan tallin seinämällä, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen … ja Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa…
Liisa huokaisi kovin pitkään … mikähän lie huokaisuttanut … ei hän sitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti sotkeutunut … ja silloin rupesi aina nenän vartta kutkuttamaan, kun sotkoksesta oli selvän saamaisillaan…
Vaan mitäpä noista kehruista ja muista? … kehräsipä sitä vaikka minkä ennätti, niin ei ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta kertaa laittaisi… Onko kummempia kuultu?… Lähtee mies viemään kehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma, kun jyvänsä muisti maksaa? … olisi nekin unohtanut yhdellä tiellään!…
Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytyn, joka oli Matilta jäänyt ruustinnalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen… Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä laitoksessa … vyyhdet ja kerät … että oikein tuli sääli, kun ei ollut ruustinna niitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes … mutta mitäs se mokoma, itse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi… Mitähän ruustinna nyt ajattelee, kun oli vielä niin tingalle tahtonut? Saattoi kai se ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi… Ja Liisasta rupesi tuntumaan ihan siltä, kuin olisi hänen pitänyt lähteä viemään niitä heti paikalla … ihan vaikka jalan … saattaisi se Matti toki hevosenkin antaa, ei se liian paljon olisi, jos antaisi … ruustinnan tähden saattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi lankojaan odottaa…
Vai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna … sen parempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna… Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie … lieköhän ollut ruustinnasta kumman näköinen?… Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun vain Matti arennin maksuun tulee, niin silloin lähettää kehruut sen mukana … ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!
* * * * *
Puolista syödessä oli Liisa hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:
—Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää lähteä ihan tänä iltana ruustinnalle kehruita viemään.