Olipa niin kuin olisi Matti tuntenut äkää mielessään, kun lähti siitä tyhjiltä pyydyksiltään muiden luo hiihtämään.—Mutta eihän pitäisi olla äkäinen;—kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään käy rautaan…
Olisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin?—Heinäpieles oli notkossa niityllä. Matti sujutti suksiaan myötämäessä heinätietä myöten alas niitylle… Hän läheni pielestä … ei vielä tiennyt, oliko mitään käynyt, kun olivat raudat toisella puolen pieleksen… Vähän sykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähetä pielestä niin hiljaa kuin suinkin;—olisikohan käynyt jänis rautaan? mitäs vielä … ei Matti sitä ollenkaan uskonut … ei hän ollut siinä mielessä lähtenytkään, että saisi;—muuten oli vain lähtenyt omiksi huvikseen hiihtelemään…—Jo olivat suksen käret toisella puolen pielestä ja jo kurkotti Mattikin päänsä toiselle puolen pielestä… Eihän perh!… Niin, no tiesihän sen … ei mitään—ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! polkukin oli ihan ummessa … tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtainta lunta ja peittänyt jälen pitkän matkan päässä pieleksestä eikä ollut siellä moneen päivään jänistä käynytkään. Happamen tunne mielessään kaivoi Matti suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään pieleksen kupeelle…
Niityn toisessa laidassa tuolla puolen menneensyksyistä ruishalmetta tiheässä näreikössä oli Matilla vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei muuallakaan—se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet liikkuneet.
Mutta ei Matti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt… Jos olisi käydä katsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut jäniksensä!—Ja Matti lähti noudattelemaan sitä latua, jonka Liisa oli tehnyt. Lumessa se oli vähän. Matti hiihti metsäsaareketta kohti, joka oli keskellä niittyä … ja sitten sen sivuitse.—Saarekkeesta toi vanha jäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! … tuossahan oli aivan veres jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!…
Matti hiihti kiivakammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei ainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan… Mutta kun hän tuli likemmä, näki hän, että aidan vieruksessa oli joku lumessa piehtaroinut … saa nähdä, eikö se ole jänis? … vaan se on ehkä toisella puolen aidan… Matti ei malttanut hiihtää, pisti päähän pelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksiltaan ja kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaukseen…
Mutta pahasti Matti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä lumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään … ei toisellakaan puolen aitaa … eikä lankaakaan näkynyt. Mutta kohta Matti huomasi, mitenkä oli … jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli kiinni sidottuna… Ja kummako se oli? … ei ollut, pöllö, osannut panna peräimeksi uutta rihmaa, tietäähän sen, minkä verran vanha peräin kestää, joka on koko talven siinä mädännyt.—Kas noin … noin … noin!…—ja Matti repäisi langan peräimen irti siitä kepakosta, johon se oli kiinnitettynä, ja nakkasi kepakon itsensä kauaksi metsään…
Ei Matti sitä saattanut Liisalle enää anteeksi antaa, että tämä oli heittänyt vanhan peräimen lankaan… Kumma kun ei jo ensimmäinen jänis ollut sitä katkaissut … olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut. Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis … nythän sen oikein näki, mikä jänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädännyttä lankaa… Joku kai sitä oli ollut pitelemässä, mikä lie ollut … metsän haltija… Vaan tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen … näkihän sen kaikista merkeistä, kun oli langatkin katkaissut…
Matti lähti hiihtämään kotiinsa päin.—Mitä sillä olikaan Liisalla asiaa mennä toisen pyydyksiä syynäilemään … ensin karistelee lunta polulle … kummako, jos ei jänis sitten käy lankaan? … ja sitten heittää vanhan peräimen … jos ei sitä saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä kumma!… Ja sinne nyt vei jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuopikos se sen takaisin … kyllä kai se sen sitä varten ottikin!…
Matti oli pahoillaan … hyvin pahoillaan;—ja eikös ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja pyydyksilleen!… Vai akka pistäytyy jänisrautoja katsomaan! Olisi ollut parahiksi, jos olisi itse semmoinen jalastaan käydä kännähtänyt rautaan, niin olisi herennyt siellä juoksemasta, mokoma metsän kävijä.—
Matti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan, ja jalka tahtoi vähän väliä livetä varpaallisesta… Perhana! sitten se vielä kyliä kulkee!… Kehruuksia viemässä? … niinkuin niillä olisi semmoinen kiire ollut … olisi kai ruustinna kysynyt… Ilman se Liisa sen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan rautatiestä jotain!… Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin … yhtä tuhma!…