—Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! … mitä sinä tänne talliin tulit huutamaan? … huuda navetassa, jos mielesi tekee … kyllä minä hevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi!
Liisa meni, mutta kovin oli hänestä pahaa. Olisi niin mielellään kertonut, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut … ja kun vielä tiesi, että Matti ei tiennyt paljon mitään rautatiestä sen suhteen kuin hän. Mutta siksipä se ei sitä mahtanut kärsiä kuullakaan, kun itse tiesi vähemmän … kyll' olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa…
Vaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Matti tulee paremmalle tuulelle … kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on tuommoinen…
Mutta ei Matti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle. Murjotti monet päivät miettiväisen ja pahan tuulen näköisenä. Ja varsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään.
Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota … ja senkin oli puoleksi syönyt joku roisto.
Ja kun Liisa rupesi milloin rautatiestä puhumaan, niin sanoi hän heti kohta:
—Valetta! … elä puhukaan! … en usko!
Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon semmoista, josta ei Matti varmaankaan tiennyt mitään … niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muista … ja olisihan Liisa suonut, että Mattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla miestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Matille kertoa, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä olisi Liisan mieli tehnyt Matille kertoa. Mutta kohta kun hän sitä rupesi tekemään, niin sanoi Matti:
—Valetta … elä puhukaan … en usko!
Ja sepä Liisaa kovin loukkasi … ja hän pyöräytti rukkinsa pyörimään eikä puhunut Matille moneen päivään … ruuan laittoi ja pöytään kantoi, mutta ei Mattia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse yhteen pöytään syömään … vasta sitten, kun Matti oli syönyt, rupesi Liisa syömään, ei puhunut mitään … eikä pannut voita leivälleen.