Liisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä. Sieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän lempeydellä, vähän moittivasti: »No kyllä on!»
—Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä polvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin päältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän päiväpaisteeseen.
—Kyllä kai … tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat maat.
—Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois.
—Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään … metsätiet upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana … ei niitä saata hevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata … milloinhan päässeekään?
Silloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän sen sanoi…
—Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko haittaisi…—Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun olisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi.
Eikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja sitten vasta tokaisi:
—Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee…
—Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun tulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa ja levitti voita leivälleen.