Helluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan, yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja siitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita punatessa.
Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja Jumalan sanan julistajista … papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä olivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin.
Hyviä olivat Liisastakin … vaikka kyllä hän oli kuullut, että
Lapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat…
—Vai paremmat?… Ei Matti muistanut sitä kuulleensa.
Vaan siihen sanoi Liisa, että »pa-aaremmat … paremmat toki paljonkin … ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää».
—Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?
—No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.
—Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta ennen jo on ollut puhe.
Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti:
—Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia.