—Eikö pitäne hakea lapioimamiehiä avuksi niinkuin muillekin lumireille … siinä sen nyt näkee!
—Niin minkä?
—Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee.—Joko lähdetään?
—Lähdetään vain.
Lähtivät siitä sitten maantietä kulkemaan. Matti mietti kulkiessaan yhä sitä, että pitääpähän senkin seisottua, vaikka on niin kiireesti muka menevinään, ettei pysy parhaatkaan juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden lie Matin tehnyt mieli melkein kutittelemaan rautatietä siitä, ettei se päässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi lumihanget haitanneet … yli olisi mennyt! … eikä olisi kallioitakaan väistänyt … saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan … mutta siinä miehessäpä olikin Herran henki…
Kulkivat maantietä pitkin, niin alkoi tien pohjasta näkyä Valkeiskylän taloja.
—Kenenkähän nuo on lehmiä? kysyi Matti, kun näki lehmiä tiepuolessa.
—Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa, mutta silloin hän muisti jotakin ja sanoi sen:
—Kuuleshan, Matti … en ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle kertoi, kun silloin talvella siellä kävin…
Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut, että nimittäin rautatie oli ajanut lehmän päällitse mennä kesänä … ja lehmä oli mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolen tietä…