—En minä—niin kuului Liisa itse sanoneen—
—Liisa itsekö?—ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti tiedän, että niin se oli—luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas näki.—Maasta se pienikin ponnistaa.
—Liisakin oli ennen riski tyttö.
—Noo!—(Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään … semmoinen tavallinen terve ihminen—
Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä pehtoriin…
—Entäs pehtori—mitenkäs se on sen asian kanssa? … kertoipa se Liisa vähän joulupyhinä merkinneensä että—
—Että mitä?
—Että kyökkipiika ja pehtori—ja yhä viekkaammin katseli Matti pehtoria…
—Minäkö?—Ei! … akkain puheita!—Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen—
—Kyllä tämä riittää.