Matti ei virkkanut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut väittämään, ettei se mitään syntiä ole, jota Liisa synniksi sanoi.
—Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon? piti Liisan kysyä, kun eivät muut mitään virkkaneet?
—On sinne tienhaarasta vielä hyvästikin ruotsinvirsta.
—Semmoinen matka vielä … tämmöisessä paahteessa … kun edes tuulisikaan vähäisen!
—Mistä kohti se tie eroaa sinne? kysyi Matti.
—Se eroaa … tästä kun vähän matkaa menette ja laskeutte mäen alle ja nousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa … se lähtee oikeaan käteen ja tämä tie viepi suoraan kirkolle … on siinä punaiseksi maalattu viitta, joka osoittaa sinne päin, minnekkä mennä … kyllä te löydätte…
Ja löysivätkin Matti ja Liisa tienhaaran etsimättä … siitähän se erosi oikeaan käteen mäen päältä, ja niin oli merkit kuin Matliena oli sanonut. Tienhaaraan tultua näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.
Liisa seisottui sitä katselemaan, mutta Matti kääntyi arvelematta oikeaan käteen.
—Sinnekös sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.
—Minnekäs minä sitten?