—Eihän sitä kirkkoaikana … kuulehan … odotahan!
—Eihän nyt vielä mikä kirkkoaika … tule, jos tulet … ei tässä jouda vitkailemaan.
—Voi hyvä isä!
Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut … sitähän on jumalaton! … ja Liisan täytyi tulla perässä… Eihän tässä tainnut mikään muukaan auttaa, jos ei mieli erota toisistaan… Vaan missä sitä sitten yhyttäisi toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne … näin vierailla mailla vielä… Ehkä tuolta vielä kirkkoonkin ennättäisi, kun oikein koettaisi olla sukkelana…
—Odotahan, Matti … kyllä minä tulen … elähän jätä!
Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hiekkaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten.
VI.
Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä myöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen kiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht'äkkiä rautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään.
Ensin näkyy muuan punainen huone, ja sitten, kun kävyn kärjitse edemmäksi kierrät, toinen punainen huone, jossa on valkeat nurkat ja iso, kaksin aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy, ensin puiden välitse, sitten kokonaan, laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu asemahuone, josta paistaa isot ikkunat ja lasiovet.
Vielä näyttiin nukuttavan asemalla, mahdettiin maata makeinta aamu-unta, kosk' olivat kaikki ovet vielä kiinni ja peitteet ikkunoiden edessä… Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. »Rautatien herrat» ne olivat sen sinne rengeillään teettäneet; koko yön olivat siellä sitten juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen ja huutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Ja kun olivat yhdet oluet loppuneet, oli laitettu toista kirkonkylän kauppamieheltä noutamaan. Ja sitä oli taas tarjoeltu kaikille ihmisille … kuka vain tuli, sai sitä juoda, minkä itseltään ilkesi. Tyttöjen oli pitänyt niidenkin juoda … niidenhän sitä vasta oli pitänytkin … ei ollut auttanut mikään … eivät olisi oikein viitsineet herrain juomia juoda, mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin;—vaan eipä ollut sekään omin jalkoineen kotiin päässyt … muiden oli pitänyt kahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse inspehtorikin alas mäkeä laskeutuessaan … ja silloin oli jo iso päivä.