Siitä juttelivat miehet, jotka asemasillan laidalla istuivat ja katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi.
Ne olivat vakaista väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat juhannusyönsä yhtä rauhallisesti nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousseet aamusilla varhain niinkuin aina muulloinkin, panneet anturat jalkaansa, pistäneet kellon kamarin naulasta housunkauluksen alle ja lähteneet rautatielle päin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei asiata mitään, mutta muuten vain…
Rataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja ne tarkastelivat ja kiskojen alla olevia pölkkyjä, verkalleen kävellessään. Ne olivat rautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle vähän heitetty haivenia kaulusta vasten kähertymään… Tiesivät ne, että silloin ja silloin oli siitä kisko murtunut … uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä … kauankohan nyt kestänee?… Tuo muuan tuossa näytti jo kovin kuluneelta;—vaan saattoi se vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään … puolen vuotta tai vähän päällekin…
—Kestipä tuo, minkä kestikin … irtauttaa se siitä kuitenkin pitää; aluspölkyt näkyvät jo mätänevän,—sen sanoi Ville, se Huttulan talon menneentalvinen vesimies.
—Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän päästä toinen mies.
—Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.
—Onhan niitä ruunulla pölkkyjä.
—Ja kun loppuu, toimittavat kirkonkylän ukot uusia.
Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat, jalat riipuksissa, tupakoivat joutessaan ja syleksivät.
—Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.