—Aikako siinä nääntyä, kun jättää … onko se tämä mies rautatieltä päin?—Sano, hyvä mies, meille!…
—Etkö sinä tunne … tämähän on meidän pitäjän miehiä … menneen talvea oli Huttulassa huonemiehenä…
—Ka, Villehän se on … minä en tässä kiireessä … eikö se Ville lähtisi meille matkaa näyttämään? … jos ei hyvinkään osata!…
Saattoihan Ville lähteä…
—Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan.
Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.
—Niin, sekö masina se tulee?
—Niin, niin, masina—sitä kutsutaan täällä junaksi!
—Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisa läähättäen Villen rinnalle puhumaan, luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein juoksujalassa… Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan päässä,—eivätkö lie olleet päissään, siitäpä näytti—niin kysyttiin, että joko se kohta lähtee, niin huusivat meille: »jo lähtee! … jo lähtee!—juoskaa, ette muuten ennätä!» Ja meillekös kiire käteen … huhhuh! … että ehkä ei ennätetäkään?
Matti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen kävely.