—Kun olisi seisonut suomeksi, niin olisi ollut soma tietää, mitä ne ovat seiniinsä kirjoitelleet.
—Liekö noissa niin erinomaista, sanoi Ville ja istuutui rappusille.
—Eipä saata olla, sanoi Matti ja istuutui viereen.
Liisa katasteli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli vuoratuita seiniä, koristetuita räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät avonaisen porstuan kattoa.
Mutta silloin keksi hän yht'äkkiä kellon päänsä päältä…
Kun oli kuin syömäkello … syömäkello kai se olikin?—Vai ei ole syömäkello … niin että sitä silloin soitetaan, kun rautatie lähtee liikkeelle … vai viheltää kanssa lähtiessään? … ihan niinkuin vettä kulkiessaan, tullen mennen.—Se Ville se kaikki tietää, kysyipä siltä mitä tahansa.
—Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti.
Ei ollut syömäkelloa … ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli oma kello lakkarissaan.
Matti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja käänsi kiireesti puheensa toisaalle…
—Tuota niin … sitä minä … että kenenkä se Ville sanoikaan asuvan tässä talossa?