—Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti
Ville. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät … on täälläkin yksi.
—Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka kauan kuuntelisin … en enemmän kuin tikan naputusta.
Matti ja Liisa kuuntelivat seinävieressä kallella päin, siksi kun ei enää naputusta kuulunut.
Sitten kutsui Ville heidät katsomaan odotussalin lasiovesta sisään…
Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! … paljonkohan lie kello! … eivät Matti ja Liisa sitä tunteneet.—Ville katasti omaa umpikuori-ankkuriaan ja sanoi sen olevan yhdessä rautatien kellon kanssa ja käyvän yhdeksättä … viittä minuuttia vailla puolen…
—Ostakaa kello, Matti … saatte huokeasta!
Matti säikähti, että »jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo», ja rupesi katselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinissä ja kysyi, mitä niissä seisoi.
—Ruotsia, sanoi Ville.
—Ka niin, ruotsia … siksipä minä en niistä selvää saanutkaan…
—Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut … »mitäpä hänestä häpäisen…»