Olen istunut kuusi tuntia yksillä istuimillani kuuntelemassa melkein yksiä ja samoja puheita. Jos kotia mennessäni ajattelen, että vaikka puhuminen on hopeaa, olisi vaikeneminen kuitenkin kultaa, niin ei sääty minua siitä sentään kovin soimanne. Sillä kunkin puhujan ajatus on samanlainen kuin minunkin, paitse siinä, mitä tulee—häneen itseensä.
PAPPISSÄÄDYN ISTUNNOSSA HUHTIKUUN 13 P:NÄ 1888.
»Savo», 17 p:nä toukokuuta 1888.
On aina totuttu sanomaan ritaristoa ja aatelia maamme »ensimäiseksi» säädyksi. Mutta se joka tästä lähin niin sanoo hän panettelee pappissäätyä. Sillä senjälkeen mitä näillä valtiopäivillä yleensä on tapahtunut ja mitä erittäin tapahtui istunnossa viime tiistaina, on pappissääty ehdottomasti julistettava maamme ensimäiseksi säädyksi—tietysti myöskin siihen nähden, että se on ensimäiseksi poistettava.
Ja se on kunnia, joka ei tule joka miehelle.
Suurin kunnia on mielestäni olla tien raivaaja, tunnelin poraaja läpi kovan kallion, joka estää edistyksen kulkemasta suorinta tietä. Mutta sen jälkeen on suurin kunnia olla kalliona, tuona mustana muurina, kääntämässä edistyksen virtaa perinpäin, ja jonka muuttamiseksi, en tahdo sanoa murtamiseksi, vaaditaan muitten mitä pinnistävimmät ponnistukset.
Että pappissäädyn enemmistö meillä on tuosta osastaan ylpeä, se käy selville miltei jokaisesta keskustelusta, jossa sillä vain on tilaisuus asettua vanhoillaan olemisen mielipiteitä edustamaan.
Vaikka olisi kysymyksessä kuinka pienen kelkan tekeminen tahansa, jolla sen luontoon katsoen keula on luonnollisesti /eteenpäin,/ niin heti kohta kasvaa se pappien silmissä jättiläisreslaksi. Johtajat tarttuvat koko vakuutuksensa voimalla kaplaihin kiini, toiset heittävät siihen kaiken ominaisen painonsa, joka tässä säädyssä ei ole vähäinen, ja niin tulla huristaa pieni kelkka suurena rekenä alas mäen päältä, johon juuri oli pääsemäisillään.
Niin tapahtui esimerkiksi kirjailijapalkkio-asiassa ja samalla tavalla kävi kysymykselle naisten päästämisestä yliopistoon.
* * * * *