On ihana huhtikuun iltapäivä. Aurinkoa ei näy, harmaa pahanhajuinen usma peittää kaupungin ja lika lotisee kantapäissä. Happamen näköisinä vaeltavat edusmiehet Ateneum'ia kohti ja raskasjalkaisina kohoavat he ylös sen rappusia.
Teidän kirjevaihtajanne aikoo tällä kertaa pappissäätyyn. Sen istuntohuone on ylimmässä kerroksessa ja leveä on se tie, joka sinne johtaa… niin leveä, että koko sääty sopisi sitä rinnakkain käsi kädessä kävelemään. Sitä tietä, jonka yläpäässä seisoo Ilmarisia ja muita alastomia epäjumalia, eivät kuitenkaan tarvitse kuulijat kulkea. Heitä varten on olemassa tie kaitainen ja portti ahdas, joka Ateneum'in itäisestä päästä vie ylös kuulijalehterille.
Juhlallinen ja totinen on se näkö, joka lehterille tultua aukeaa eteen. Se on kuin Herran temppeli surujumalanpalveluksen aikana. Puhemiehen pöytä on kuin alttari, verhottuna tummaan verkaan. Valo ei ole tuota tavallista maallista valoa, jota muihin ihmisten asuntoihin tunkee kadulta. Katosta se suoraan vuodatetaan alas ja jos silmänsä tekisikin mieli ulkomaailmaan luomaan, eivät ne kohtaisi muuta kuin avonaisen taivaan. Yksin pulpetitkin näyttävät kyyristyvän matalammiksi sen painon alla.
Mustiin kaapuihin ja valkoisiin kaulahuiveihin puetut edusmiehet näyttävät tuntevan paikan pyhyyden. He kokoontuvat kuin jumalanpalvelukseen. Heitä ei edes seuraa heidän omat varjonsa, sillä valo tulee kohtisuorasti ylhäältä. Sitä herttaista, hauskaa kodikkaisuutta, joka niin miellyttää esim. talonpoikaissäädyssä, ei täällä näy. Askeleet ovat ylen arvokkaat ja liikkeet raskaat. Tervehdykset tehdään suurella kunnioittamisella ja puhelu on puoliäänistä tuumittelua. Professori Palmén on ainoa, joka antaa hiukan eloa maisemalle. Hän liikkuu vilkkaasti, puhelee iloisesti ja pyörähtelee kantapäillään. Mutta melkein kaikista muista näkyy, että he tietävät seisovansa Kaikkein Korkeimman suoranaisen katselun ja kaitselun alaisina.
Ja se näkyy myöskin, että esimiehiä on läsnä. Puheenvuoroa pyydettäissä esimerkiksi sanotaan harvoin, niinkuin muissa säädyissä: »herra puhemies!» vaan melkein aina: »herra arkkipiispa!»—ja hyvin usein: »herra tohtori ja arkkipiispa!» Jos talonpojat ja porvarit noudattaisivat samaa tapaa, pitäisi heidän huudahtaa: »herra herrastuomari!» ja »herra kauppaneuvos!»
Ja kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin on tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen piirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen totisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn vilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä täysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus olkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka onnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen verivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.
Semmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen edusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään. Mutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin esimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen huomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä. Kuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin seinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan. »Tiedätkö, mitä mieltä on piispa—?»—»Minä luulen hänen vastustavan.»—»Ei sitä voikaan puolustaa.» Ja kysymys raukesi, niinkuin tiedätte.
* * * * *
Pappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös. Kun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty seisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä kuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen pidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi, niin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa kerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä päivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen pulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta. Varsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään »hänen omalla opettamallaan rukouksella». Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan panna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille kihermälle, johon on kunkin »lahjain» mukaan kudottu kukkasia ylevistä ajatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee hyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä »nykyajan epäuskosta». Mutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen nauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi lohdutuksen lukea, että »Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa». Sen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen elinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen toimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme oikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä yksin emme mitään voita.
Ja kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria ilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta kun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu siltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena liihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin tuonne pyörryttävään korkeuteen.