Kuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin naapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo »separatistin» brutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin, R. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja aatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa tärkeämmän merkityksen kuin on muilla. He tuntevat »aseman» likempää kuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat vieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen mielipide ulkopolitiikkamme suhteen.—Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse vielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen puoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies ollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet muuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään.—Hra Montgomeryllä on yksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on lakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut mietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa.—Mitä sitten hra von Weissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole ollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla tyytyväinen laakereihinsa. Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa mukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.
Ritariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on hra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja von Bornin kanssa.
Lähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän on itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä ei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta säädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina sellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne ovat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun rinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.
Säädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu kouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L. Lindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin kouluasioissa lienee auktoriteetti.
Vastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen paikka—mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen muistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka eivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka äänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista;—vapaahra R.F. von Willebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja jonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö kirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa; —maisteri E.G. Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa; sekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit ovat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden politiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita raittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja tehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille, silloinkun heidän asiansakin tulevat esille.
Yrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu säätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä kieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä näe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen alkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku muu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän sisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein kiinni asiapapereissa. Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä enemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan hänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä mustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu suomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan ympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät kokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat senaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat ovat vähäkuuloisia. Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten hampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän tuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen edessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä kohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun puhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty näkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.
Senaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina tietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa vastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon pystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen pappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä tehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa säätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina vaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin näiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.
Kun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja sääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään kumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen useimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja periaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä kuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on—Yrjö-Koskinen.
Nämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen mukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin, sillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä valtiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan avaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin kannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan itseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko maalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja aatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla paranne. Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä, täytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta arvostella.