—Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä taival lopussa…
—Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?
—Ei kulje, ei kulje…huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon pöydälleen töhrineet… niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä lähettäisiin venheellä… ja jos teidän sopii… ei meillä ole mitään erikoisempaa tarjottavana… vanlig bondkost…
—Kiitoksia vaan…
—Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin perästä ollaan perillä… minulla on hyvä vene ja riskit soutajat… muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa…
Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.
IV
HOVI JA SEN HERRA.
Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa. Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat. Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin, kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa, sillä herra huusi takanani:
—Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.