Neitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin että minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun kysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun muassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja sitten siihen »tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,» johon tietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän paikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen enempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me tarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä, olinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta siltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan nauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin maaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en huolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta ehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti juotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina juotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.
En rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun heidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat erittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he pitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja että hän otti joka »sorttia» leipää; ja että he, vaikka olivatkin käyneet »rouvasväen koulun» läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet, vaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset ja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista pumpulikangasta.
Oli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä kiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa ohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä niitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet rinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä hänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan äänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset puhuivat—mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen kuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat, milloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas kokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt ainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin vähän tiluksia katsomaan.
Hm!—niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia katsomaan.
Maanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan. Eikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa sinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija teoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää nähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta raaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää, kuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin tavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä tarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon kuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.
Niinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin rakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle, missä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle päin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin, yhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin porstua.
—Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on talossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin läheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän silmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja, joiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten järviä, sillä talo oli isommassa niemessä.
Mutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä navettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen ja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli vähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja kohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi ympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen sija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli sama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla, joidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat ennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä ilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin luonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa mukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on mielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen päähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain likaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa epäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja että siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.
Julkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja kansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat nimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan »kirkoksi.»
—Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen minä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että tämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän kirkko.