»Päivälehti», 6 p:nä lokak. 1892.
Yhtä hyvän hoidon kuin meille oli antanut Riion Pekka talossaan, yhtä hyvän hän meille antoi lähdönkin. Meillä oli näet määrä mennä Tuulijärven pohjoispäässä olevaan Tuulivaaran kylään. Matkan saimme kulkea talon höyrypurrella.
Tuntui kerrassaan omituiselta lasketella höyryn voimalla tätä autiota järveä sen lukemattomien saarien lomitse, joissa ei näkynyt vivahdustakaan asutuksesta ja joka oudolle näytti sellaiselta sokkelolta, mistä ei mitenkään olisi voinut omin neuvoineen selvitä. Saattajana oli meillä Pekan kaksi poikaa, toinen perämiehenä, toinen koneenkäyttäjänä. Olihan se meistä vähän nurinperäistä tällainen kulkeminen, mutta se hyvähän siitä oli, että säästyi aikaa. Ja ennenkun osattiin ajatellakaan, niin huudahti jo toinen saattajistamme: »Tuolla on Tuulivaara!»
Tuon kauniilta kajahtavan nimen, Tuulivaaran, johdostako lienen kuvaillut sen kauniiksi paikaksi. En siinä erehtynytkään, sillä kun katsahdin eteeni, oli siellä vihreärantainen lahti, jonka pohjukassa oli hauskan näköinen talo ja talon takana korkeanlainen lehtoinen mäen rinne peltoineen ja ahoineen. Kun olimme monta päivää vaeltaneet yksitoikkoista ruskeaa havumetsätaivalta, niin teki hyvää silmälle tämä hymyilevä vihreys.
Lahden pohjassa oleva talo oli huvittavampi kuin ne, mitkä olimme
Lusmassa nähneet. Ikkunat olivat pienet ja lautaluukuilla varustetut.
Pääty oli leveä ja katonrajassa olevan aukon edessä oli soma pieni
parveke.
Talon ympärillä oli paljon ulkohuoneita: aittoja, riihi y. m. ja vähän matkaa niistä niemen nenässä pienonen kappelikirkko kuusikon keskessä.
Kaikesta päättäen oli talo varakas. Nousimme korkeille, katetuille rappusille eli kuistille. Siitä tultiin isoon porstuaan, jonka toisella puolen oli erityinen kammari, toisella suuri pirtti. Pirtistä vei vielä uunin kupeelta ovi kammariinkin ja senkin kammarin takana oli vielä kammari. Kaikissa niissä oli vanhoja kaappeja, ahdetut sekä päältä että sisältä täyteen kaikellaisia kapineita, nähtävästi enimmäkseen ostokalua ja romua.
Se olikin tämä paikka vanhan rikkaan Sernin ukon entinen talo, jota nyt poika hallitsi. Ukko-vainaja oli ollut suuri turkiksien kauppias, joka melkein kuolemaansa saakka kolusi kaikki Suomen kaupungit ja markkinapaikat, joka viljeli kaskia ja keräsi suuren omaisuuden sekä ahkeruudellaan että suurella tarkkuudellaan, joka meni niin pitkälle, että hän pani pettua leipään, vaikka hinkalot olivat eloa täynnä. Tämän vanhuksen perintöä sitä nyt Sernilässä sekä syötiin että—juotiin.
Kun tulimme pirttiin, seisoi siellä keskellä lattiaa äärettömän lihava, punaisen keltaiseen ja rinnasta avonaiseen hameeseen puettu emäntä. Hänen vieressään oli pitkä, mustaverinen mies, joka tarttui meitä käteen kahdella kämmenellä ja toivotti meitä tervetulleiksi, vähän oudot värähdykset kasvoissaan. Luulin niiden ensin tulevan erinomaisesta ihastuksesta saada nähdä vieraita. Emme kuitenkaan tarvinneet kauvan istua peräkammarissa, jonne hän meidät vei, ennenkun näimme, että hän oli—humalassa.
Seuraavalla hetkellä oli hän jo tuonut pullon viinaa pöytään ja pyysi saada tarjota siitä meillekin ryypyn. Kun kielsimme, ei hän siitä pahastunut sen enempää kuin että otti itse kolme pikarillista yhteen menoon. Ja samassa alkoi hän jo kertoa itsestään.