»Pari kymmentä vuotta, sanoi hän, olen mie ollut viinaan mänövä. Mie en tie päiväkausiin muuta kuin pikaria kallistelen, en muuta kuin kallistelen… näin ikään vaan… En syökään… en kuin välistä vaan kuivaa kannikkaa purasen. Sentähden mie olenkin näin laihtunut… ei näissä käsissäkään ole enää muuta jälellä kuin luu ja nahka… tietäähän sen, kun ei käy syönti… ei muuta kuin luu ja nahka, vaikk' olin ennen nuorra miessä ollessani niin lihava ja hyötyvä kuin siekin (hän osoitti minua)… Vaan eikö vieraat haluttaisi ottaa pientä paukkua matkan päälle… eikö?… no, ei sitten, ei sitten… mie otan vähän väliä… menee kaksi pulloa päivässä… Hohhoo! niin on, niin on!»
Kun meidät kohta kutsuttiin teetä juomaan toiseen huoneeseen, ehdottelimme, että isäntäkin joisi lasin meidän toverinamme.
»Enhän mie saijua, mie otan paukun vieraiden kunniaksi… kas niin… votka haraso… se on minun ruoka ja juoma… Yhhyh!… tahtoo välistä vähän sisuksia korventaa… tähän näin tekee kipeää sydänalaan… pitää ottaa paukku, pitää ottaa paukku…»
Semmoisen isännän kanssa on helppo tulla toimeen, ei muuta kuin antaa puhua ja kuuntelee. Ja hän kertoi meille kaikki asiansa yhteen menoon.
»Mie kun olen näin viinaan mänövä, niin annoin kaiken hallituksen akalleni, että jos rahat olisivat minulla, niin ne hävittäisin. Mie en taho muuta kuin antavat viinoa… sitä ottelen päivät pitkät ja välillä makailen… On meillä ottopoikakin… se on nyt vaaralla lehtiä tekemässä… ei ole ollut eukossa oman perillisen saajaa»… —»Elähän sie nyt kaikkia asioitasi hoasta», huomautti emäntä —»Olehan vait sie… hoastan mitä hoastan… ka, koa vieraille saijua… ettekö huoli… no, no, ei pakoteta.»
Kun olimme ensimäiset virvoitukset nauttineet, lähdimme tarkastelemaan hautuumaata ja kirkkoa. Isäntä oli kirkon vartija ja hän tietysti tuli sitä näyttämään. Mies parka oli jo siihen määrin voimansa menettänyt, että tuskin jaksoi tulla mukana.
Kohteliaisuudesta meidän tietysti täytyi kulkea hänen mukanaan ja vähä väliä seisottua, kun hän veti henkeänsä.
Tuosta seurasta huolimatta teki kuitenkin tämä erämaan kappeli ja sitä ympäröivä hautuumaa miellyttävän runollisen vaikutuksen. Kappeli oli tuskin heinäladon kokoinen, jaettuna kahteen osastoon. Ensimmäinen osasto oli pieni porstua, josta kaitaiset kiertoportaat veivät kellotorniin. Toinen osasto oli itse kirkko, peräseinällä pieni alttari ja sen tausta täynnä pyhimysten kuvia, joiden eteen oli asetettu suurempia ja pienempiä vahakynttilöitä sekä suuri joukko kaikellaista uhrikalua, niinkuin karttuunihuiveja, silkkinauhoja y.m.s. Lattiata oli kirkossa niin vähän, että siihen tuskin mahtui parikymmentä henkeä messua kuuntelemaan, silloinkun sen pitäjä jonkun kerran vuodessa tänne saapuu. Mahtoi se sellainen tilaisuus olla juhlallinen, kun kellot soivat hiljaisen erämaan keskessä kaukaisiin Tuulijärven saariin, missä niiden helinää ei ole kuulemassa muut kuin rannan kivet ja totiset ikihongat.
Päästyämme isännästämme erillemme—hän oli vihdoinkin kehittynyt niin pitkälle, että katosi tallin ylisille nukkumaan päivällisuntaan —nousimme lähellä olevalle vaaralle, jossa oli varsinainen Tuulivaaran kylä. Siellä oli viljeltyjä peltoja, useampia taloja yksillä pelloilla. Kahdessa niistä kävimme sisällä ja istuskelimme pitkän aikaa asukkaiden kanssa jutellen. Toinen oli suuri talo, jossa puolikymmentä veljestä asui vaimoineen ja lapsineen kuin yhtenä perheenä. Vanhus oli kuollut, mutta hänen vaimonsa oli vielä elossa. Tämä oli iso, roteva, mustaverinen ihminen, vanhaa sitkeätä rotua. Pojista ei kuitenkaan ollut kotona kuin kaksi, joista toinen, ei kauvan sitten, oli palannut kotiinsa sotapalveluksesta. Kolme nuorempaa poikaa oli vielä sillä tiellään samaa velvollisuutta täyttämässä jossain kaukaisessa sisämaan kaupungissa. Vielä Suomessakin tapaa tuollaisia suurijoukkoisia taloja, vaikka ne meillä tavallisesti hajoavat isän kuoltua useiksi pienemmiksi. Täällä ei näyttänyt erosta olevan puhettakaan siitä päättäen, että entistä, monisokkeloista taloa parhaallaan jatkettiin suurella uudella tuvalla. Kaikkein vanhinkin ja alkuperäisin tupa oli vielä jälellä. Se oli pyöreistä hirsistä tehty savupirtti, joka ei koskaan ole ikkunoita nähnyt, ainoastaan luukkuja. Matala, kiukaan tapainen uuni oli vielä jälellä. Vastapäätä tämän tuvan ovea oli navetta, jolla oli sama porstua kuin tuvallakin.
Mutta vielä alkuperäisempi asumus oli kylän laidassa. Se oli pienemmän mökin tapainen ja tupa oli oikea ihanne vanhasta erämaan asumuksesta. Hirret eivät ainoastaan pyöreät ja kolomattomat, mutta nurkatkin epätasaiset ja kirveen jäleltä; katto turpeesta, joka kasvoi moniväristä kukkaisheinää; rappuna kivi; uunin alaosa puusta; pöytä ristikkojaikain päällä; lattia ja penkit kirveellä halastuista laudoista.