En ole aavoilla merillä, en synkimmässä korvessakaan tuntenut itseäni niin täydellisesti kasvotusten luonnottarien kanssa kuin tällä venetaipaleella Tuulijärvellä. Samalla kun se oli synkkää, oli siinä jotain äärettömän lapsellista, viatonta, itsetiedotonta ja turmeltumatonta.

Asutuissa paikoissa sekoittuu ilmaan aina jotain, jota voisi sanoa viljelyksen hengitykseksi, jotain, joka hunnuttaa ja himmentää näköpiiriä ja joka kaskista ja soista nousevine savuineen antaa omat väri vivahduksensa pilville ja taivaalle, mistä se sitten vaikuttaa veteen, maahan, puihin ja koko maisemaan. Täällä ei siitä ollut mitään nähtävänä, täällä sai aurinko taittaa esiin alkuperäisimmät, sekoittamattomimmat säteensä.

Ja kun siinä ei sitten kuulunut luiskahdustakaan, ei etäisintäkään ääntä, ei ihmisen haastelua, ei karjan kellon kalahdusta, ei vasikan ynähdystä, ei mitään, ei niin mitään… jos ei ota lukuun tuota kareihin varovasti murtuvaa lainetta ja keskellä selkää silloin tällöin pulakehtelevaa ahventa, joka pikkukaloja ajaessaan sattui aikaansaamaan äänen, niinkuin olisi pieni kivi pudonnut veteen jostain hyvin korkealta ilmasta.

Tämmöinen on muistoni Tuulijärvestä, mutta se on vaan kehyksenä toiselle, joka painui vielä vaikuttavammin mieleeni…

* * * * *

Niin kauvan kun mekin olimme olleet vaiti, ei soutajammekaan mitään virkkanut. Puhetta alottamatta nyökki hän kokkatuhdolla ja antoi silmäinsä harhailla ohitsemme taivaan rannan tasalla, huulilla tyytyväinen hymy ja kasvoilla vähän haaveellinen ilme. Hän oli keski-ikäinen mies, piirteet hienot ja älykkäät, vaikka vähän raukeat ja kärsivät, niinkuin niin monella muullakin tuolla puolen rajan, jotka melkein läpi vuoden kantavat pettuleipää laukussaan.

Aikamme maisemaa ihailtuamme teimme hänen kanssaan lähempää tuttavuutta ja kysyimme, eikö hän osaisi laulaa vanhoja runoja. Se olisi niin hyvin sopinut tähän ympäristöön. Ei hän osannut runoja laulaa, mutta »kaskuja mie hennon hoastoo». Se sopi meistä vielä paremmin ja me pyysimme hänen heti alkamaan. Hän kysyi, mitä me tahtoisimme kuunnella, mutta me ehdottelimme, että hän itse valitseisi aineensa. Vähän mietittyään hän löysikin sen, mitä oli hakenut, ja rupesi kertomaan.

Ne ovat omituinen laji kansanrunoutta nuo sadut. En niitä ole missään niin ymmärtänyt ja niiden henkeä ja hienoutta niin hyvin käsittänyt kuin nyt tällä autiolla, haaveellisella järven selällä. Ne tuntuivat kuin juuri tässä ympäristössä syntyneiltä. Vaikk'eivät ne suorastaan käsitteleisikään sitä, mitä kertojan ympärillä tapahtuu, näyttää tuo ympäristö kuitenkin olevan niiden välttämätön elinehto. Sillä siellä, missä liike, hälinä ja aina uudistuvat vaikutukset yhtä mittaa häiritsevät, ei mielikuvitus koskaan saa sitä laajaa vapautta liikkuakseen, minkä se tarvitsee puhjetakseen sadun muodossa esille. Eikä missään muualla kuin erämaiden, tällaisten metsäjärvimaisemain hiljaisuudessa voi kehittyä se hämmästyttävän tarkka muisti, joka täytyy olla runolaulajalla tai satujen sanelijalla. Kun hän alkaa alusta ja pääsee loppuun, niin on hänen esityksensä tehnyt taipaleen, joka näyttää kaareutuvan taivaanrannasta toiseen. Siinä on itämaisten aivojen miltei rajatonta hajaantumista, samalla kun se nousee päätä huimaavaan korkeuteen.

Ei ainakaan minun länsimainen mielikuvitukseni kauvan kannoilla pysynyt satua kuunnellessamme. Hetken aikaa oli kyllä helppo häntä seurata, kun hän esitti sankarinsa ja kertoi hänen elämästään. Se oli joku köyhä mies niinkuin kertojakin. Hän lähti matkalle onneansa etsimään ja siellä alkoivat jo ensimäiset vastukset kohdata: niitä oli karhuja, susia, haastelevia hirviä, tulta kuohuvia koskia j.n.e. Mutta kun niitä tuli yhä ihmeellisempiä, yhä monimutkaisempia ja kun seikkailut rupesivat kutoutumaan toisiinsa ja toisiinsa vaikuttamaan hyvin pitkäin välimatkain päästä, niin sain jännittää kaikki henkiset voimani pitääkseni entisen mielessäni ja pysyäkseni samalla yhä uudistuvain seikkailujen rinnalla. Turhaan ponnistin aivojani enkä hetken kuluttua enää saanutkaan pidetyksi lukua muista kuin aivan läheisimmistä seikoista. Oltiin kuninkaan linnassa, kulettiin sodasta sotaan, käytiin järven pohjalla Ahdin kultaisissa kartanoissa, noustiin sieltä ihmeitten kautta taas ihmisten ilmoille, kosittiin kuninkaitten tyttäriä, omistettiin kaiken maailman rikkaudet, tultiin taas köyhiksi miehiksi jälleen j.n.e. j.n.e. Kauvan ennen kuin satu loppui olin kadottanut kaiken juonen käsistäni ja unohtanut lopen, mistä oli ollut kysymys ja mitä satu alussa oli sisältänyt. Aloin lohduttaa itseäni sillä, että ehkä hän vaan laskee tarun toisensa perästä ilman mitään yhteyttä ja ehkä hänen kielensä käy yhtä itsetiedottomasti kuin hänen kätensä airoja kiskovat.

Mutta tarkasti hänellä kuitenkin näytti olevan aine hallussaan ja kaikki se näkyi olevan aineeseen kuuluvaa. Kuului hänen äänensä lämmöstä ja sen eri vivahduksista ja näkyi hänen kasvojensa liikkeistä ja silmien väikkeestä, että kaikki tapaukset olivat hänellä tarkasti mielessä ja että hän kuletti niitä varmalla kädellä loppukohtausta kohti. Jos muistan oikein, niin tuli tarun sankari siihen, mistä oli lähtenyt ja jäi siksi samaksi, mikä hän ennenkin oli ollut. Mutta nuo äärettömät matkat, jotka hän oli tehnyt, ja tuo tapausten meno, joka huikasevana vilinänä oli kulkenut ohitseni, se oli hänestä vain pienonen kasku, jonka hän päätti vaatimattomalla loppuponnella: »Sen pituinen se!»