Taas soudettiin äänettöminä ja minä puolestani olin tyytyväinen saadessani lepuuttaa aivojani, jotka olivat aivan uuvuksissa tekemästään työstä. Katsellessani luontoa, joka kulkiessamme ei näyttänyt ollenkaan muuttuneen, tulin ajatelleeksi, että yhtä vähän kuin minä olisin osannut pois tältä järveltä, jonka saaret ja salmet muodostivat minulle sokkelokäytävän, tai löytänyt tien oudosta korvesta, jossa kaikki puut ovat minulle samanlaisia,—yhtä vähän kykenin minä erottamaan sadusta sen yksityiskohdat. Mutta samalla selvisi minulle, että yhtä hyvin kuin hän, tuo korven eläjä erottaa puun puusta, salmen salmesta ja saaren saaresta—jotka hän nimeltäänkin tuntee—yhtä tarkasti ovat sadunkin pikkuseikat hänen mielessään määrätyt ja siihen paikkaan kuuluvat mihin hän ne asettaa. Sillä miksipä hän muuten säpsähtäisi ja hämmentyisi, niinkuin olisi ottanut väärän äänen, jos sattumalta hairahtuu pois totutulta tolaltaan tai tulee ne panneeksi värälle paikalleen.
Eikä hänellä ollut muistissaan ainoastaan yksi tuollainen tarina. Niitä oli siellä kymmeniä, kenties satojakin, yhtä monimutkaisia, joista hän vielä useita kertoi meille taipaleen kuluksi, helposti ja sujuvasti ilman mitään ponnistusta ja näkyvää vaivaa. Vaikutti melkein mahtavasti ajatellessa sitä sielun voimain jäntevyyttä ja tuoreutta, joka täytyy olla tuollaisella miehellä. Mitähän hän olisikaan saanut aikaan, jos tuo kykynsä olisi ollut luovaa laatua ja jos hän olisi sepittäjä sen sijaan kuin nyt oli vaan esittäjä! Vaan on kai niitä aikoinaan ollut niitäkin.
Ja näillä mailla kai ne olivat nekin elelleet, näitä samoja salmia soudelleet ja eläneet kasvokkain tämän luonnon kanssa.
En tahdo ruveta tekemään uusia teorioja enkä ottaa niitä puolustaakseni, mutta eihän kukaan kieltäne minulta hauskuutta edes kuvailla omassa mielessäni, että vanha taru- ja runomaailmamme ainakin yhdellä kulmallaan ulottui tälle Tuulijärvellekin, jonka nukkuvaa pintaa pitkin me tyynenä heinäkuun yönä näin hiljalleen soutelimme.
LAATOKALLA JA VALAMOSSA.
»Uusi Kuvalehti», 1896, n:o 15.
Oli helteinen kesäkuun päivä—alottaakseni tunnettuun tapaan, ja harvoin on tällainen alku ollutkaan paremmin paikallaan. Sortavala ei tosin ollut niin täynnä laulujuhlayleisöä kuin paikkakunnalla ehkä oli odotettu, mutta kadut pölisivät onnettomasti ja aurinko paahtoi ja kuumensi niin, ett'ei olisi luullut merikaupungissa olevansa: oli kuin olisivat kaikki Karjalan kasket palaneet jossain tuulen päällä ja ajaneet savuaan ja lämmintään katuja pitkin.
Ajureilla, polkupyörillä, vene-ajureilla—mainio laitos!—mutta suurin osa jalkaisin, kiiruhtivat ihmiset juhlakentälle—harjoituksia kuuntelemaan. Allekirjoittanut oli kuitenkin tullut näkemään Laatokkaa ja astui ensimäisen juhlapäivän aattona laivaan, jonka oli määrä lähteä Valamoon.
Laatokka samoin kuin koko Karjalakin on aina ollut minulle taruston huntuun kiedottuna. Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään olla sitä mieltä, että Kalevalan »ulapat aukeat» ja »saaret merelliset» eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta mielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei ole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut runojen toiminnan Laatokan rannoille. Illusionia häiritsemättä se voikin huoletta tapahtua, Laatokan seuduilla kun on kaikki mitä tarvitaan vanhojen runojen ympäristöä ymmärtääkseen. Siellä on koskia kovia, on vaaroja vaskisia ja Sortavala sopii erinomaisen hyvin summaksi Sariolaksi siihen paksuun veitsellä leikattavaan usvaan nähden, joka sinne tuon tuostakin Laatokalta tulvahtaa ja joka ei varmaankaan ole paksumpaa Vienassakaan, Ja Valamoon olen minä kaikista munkkiluostarin pyhistä säännöistä huolimatta sijoittanut sen Saaren, jossa Lemminkäinen vietti iloisia päiviään »noitten impien iloissa kassapäiden karkeloissa».
Nyt piti siis lähteä tuota kuuluisata merta kyntämään ja tarkastamaan, oliko perää kaikissa niissä kehumisissa, joilla karjalaiset olivat Laatokkaa ylistelleet. Heidän puheistaan päättäen oli Laatokka kaikkia meriä kauniimpi, eikä sen rannoille ollut verran vetävää.