PESONEN.
Eihän sitä, vaan kun on sääli sitä eläkettäkin—kun jo on lopuilleen
kolmekymmentä vuotta tätä palvelusta tehnyt monen maaherran aikana.
Pitikin pahan nenällä tulla tämän uuden komennon, juuri kun virka-aika
oli täyttymässä.
Katsahtaa syrjittäin kulmainsa alta.
Vaan tässähän tuo näkyy olevan Tiltakin.
TILTA.
Sanoin jo itseni irti.
PESONEN.
Milloinka?
TILTA. Juur'ikään viedessäni puita kuvernöörskan huoneeseen. Ei sitä kehtaa enää ihmisten eikä itsensäkään tähden. Kun eivät tuttavat torilla enää tervehdikään, ja takanapäin haukkumasanoja heitellään: »Poprikohvin kätyrin kätyri, kätyrin kätyri!»—vaikka onhan minulla ne »Vapaat sanat» ja kaikki.
PESONEN.
Ka, en ollut muistaakaan.
Kaivaa kengänvarrestaan kirjeen ja antaa sen Tildalle.
TILTA.
No, siinähän ne on!
Alkaa lukea.
Tässä on juuri tästä meidän … jopa sanotaan taas suoria sanoja …
kuulkaahan…
PESONEN. Hätääntyy. Elä sinä, Jumalan luoma, toki täällä niitä lehtiäsi lue! Mene toki, veikkonen, edes kyökkiin! Tilta lukee yhä. Päänsä kaupalla tässä ilmankin. Eilenkin, kun ajettiin kaupunkiin, niin vähän matkaa tuolla puolen tullin pomahti kivi metsästä kuomiin. Saattaa ne semmoiset sattua vielä kuskiinkin. Siihen ne vasta sattuukin. Ja mistä sen tietää, mikä vielä sattuu. Itsellään sillä ei ole mitään hätää kuomin sisässä. Kun jaksaisi vielä tämän talven.
TILTA. Kuulehan, mitä sanoo…
PESONEN.
Ole …