HANNA. Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.—Meidän ei olisi sentään pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin kaikki muut.
AILI. Luottavaisesti hymähtäen. Ei isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos olisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.
HANNA. Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.
AILI. Niinkuin ennen.
Joskin—mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.
HANNA. Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle, niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?» Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.» Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan. En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.
AILI.
Et sinä silloin siitä mitään puhunut.
HANNA. En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.
AILI. Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki. Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos ei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä oli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta minähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin hänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme edellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän ollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.
YRJÖ. Syvästi.
Paljon enemmän.
AILI. Lämmöllä. Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan, että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle: »Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne väkisin».