AILI. Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä ilmanalaa?
HANNA. Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä. Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista. Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.
AILI.
Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?
HANNA.
Hän puhui siitä joskus.
AILI.
Kuolinvuoteellaanko?
HANNA.
Ei … ei aivan silloin.
AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?
HANNA. En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa—isävainajan oma ainainen unelma viime aikoina.
AILI.
Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?