HANNA.
Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.
YRJÖ.
Ettei hän olisi ansainnut? Isä!
HANNA. Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy tapahtua jotakin, joka muuttaa kaikki … »siellä, kaikkialla on semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä … yht'äkkiä se murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»
On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.
YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet.
Kohoo—murskaa—mitä hän tarkoitti?
HANNA. Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta, toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut—minä näin erotessamme sen heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on hyvissä käsissä, Hanna.»
AILI. Katkerasti.
Lupasivat, niin—mutta eivät ole mitään voineet.
YRJÖ. Samoin.
Ei mitään enää.
HANNA. Eräänä yönä—en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa—kuulin hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää taipuko, elkää antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan, seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on meidän!»
AILI.
Juuri niinkuin…