Osoittaen kuvaa.
HANNA. Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen tapansa oli.
YRJÖ.
Isä unohti Efialteet.
HANNA. Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja. Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta, luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista—ne olivat kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.
AILI.
Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.
HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten.
Lapset!—te ette saa tuomita isää!
YRJÖ.
Mekö?
AILI.
Mistä?
HANNA.
Hän koetti—hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut …
täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää…
Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan.
Isä … isä päätti itse päivänsä.
AILI.
Mitä sinä sanot, äiti?