AILI. Tarttuen äitiään käteen.
Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.
HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti, liikutuksella.
Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein, niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.
Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan kalpea ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna minulle ensin tupakkaa.»
AILI.
Mitä, äiti?
HANNA. Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen hermokohtauksen.—»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä olen heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse tahdon!»—»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi, itsehän sinä pyysit», sanoin minä.—»Sinulla ei ole mitään sanomista, vaikka minä myrkyttäisin itseni.»—»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän joskus ennenkin oli sillä tavalla … ja kun ajattelin, että hän ehkä rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun sieltä palasin, oli se tapahtunut.—
Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä tavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan—siitä riemuitsemaan, mutta kun ajattelee…
YRJÖ.
Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.
AILI.
Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.
HANNA. Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä—kun on niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa asiansa oikeuteen ja sen menestykseen—ja pitkän elämänsä koettanut lietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen—ja kun kaikki sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin juuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään—se oli minullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa, että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen kostonhalu—että oli julistettu, että oli voitu julistaa alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi velvollisuudeksi—