AILI. Heitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä—toisten vielä taistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta…
HANNA. Ja että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä, muutamat harvat vastoin koko kansaa—että ne olivat voineet vielä senkin tehdä—minä luulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.
AILI.
Se se tietysti oli!
YRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi?
Ne olivat ne, jotka hänet surmasivat!
AILI. Tiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä turmellut koko hänen elämänsä työn?
HANNA. En tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen toimistaan. En tahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä kirjoititte. Hän hyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma kyllä—tai ehkä hän vain tahtoi olla—vakuutettu hänen persoonallisesta rehellisyydestään ja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.
YRJÖ.
Hän ei tiennyt.
AILI.
Jos hän olisi tiennyt…
HANNA. Kun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: »Pahempaa ei meille siellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä epäilevät omaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan koko sielunsa sen perille ajamiseen.»
AILI. Sen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin omaa asiaansa.