AILI. Se ei ole kaskua. Kaikki sakka, mikä oman pahuutensa painosta on pysynyt pohjassa, kelluu nyt pinnalla, eikä heidän puoleltaan, siveellisyyden ja kristillisyyden vanhoilta vartijoilta, kuule yhtä ainoata paheksumisen, ei yhtä ainoata moitteen sanaa, ei heidän lehdissään, ei heidän saarnastuoleissaan. Mutta sitä saarnataan, siitä kirjoitetaan, että me, me, isä ja muut, villitsemme kansaa, meidän vastarintamme on rangaistuksen arvoista, me olemme isänmaan vihollisia!—meitä vastaan on nostettu kuin mikä vihan vimma…
YRJÖ. Meikäläisiä on ajettu kuin susia pitkin Pohjanmaan lakeuksia, rajalle ja rajan taakin.
AILI. Tiedätkö, mitä hän—tuo—en saa hänen nimeään huulilleni—mitä hän oli sanonut, kun kuuli, että kasakka oli lyönyt Yrjöä?
HANNA.
Onko kasakka sinua lyönyt?
AILI. Vetäisee siteen pois Yrjön otsatta, jolloin tulee näkyviin pitkä, vielä punainen arpi viistossa otsan yli.
HANNA.
Kauheata! Millä hän sinua löi?
YRJÖ.
Ruoskallaan.
HANNA.
Kauheata! Missä se tapahtui?
YRJÖ.
Helsingissä.
HANNA.
Löitkö sinä häntä ensin?