LINDH. Te, juuri te, olette syypää hänen kohtaloonsa! Hänen karkoituksensa alkusyy on yksinomaan teidän.

HANNA.
Minun.

LINDH. Te työnsitte häntä kaikessa edellänne! Te veditte hänet rauhallisesta työhuoneestaan politiikan temmellykseen, panitte hänet johtamaan kaikkia salaisia kokouksianne, saitte hänet kuuroksi kaikille varoituksille! Te eristitte hänet vanhoista ystävistään ja hengenheimolaisistaan, te saitte hänet, rehellisen vanhan suomalaisen, liittymään ruotsalaisen puolueenne hurjimpaan kagaali-ryhmään ja sen heiluvaan häntään!

HANNA.
Vai minä!

LINDH. Te estitte hänet menemästä Ruotsiin! Jos hän olisi sinne mennyt, olisi hän varmaan vielä elävien joukossa ja olisi kenties piankin voinut palata. Se oli sitä teidän ja teikäläisten ainaista turhamaisuutta, pinnistettyä helsinkiläiskagaalilaista efektinhakuanne, tuota germaanilaista »kunnia»-kiihkoanne, joka on niin tuiki vierasta ja vastenmielistä meidän vakavalle suomalaiselle rodullemme, johon ette kuulu ja jota ette ymmärrä!

HANNA. Kuulun kernaasti siihen rotuun, josta runoilija kerran lauloi: »Ma kansan näin, mi kunnian edestä kaikki koetti.»

LINDH. Yhä kiihtyneemmin. Teillä on aina ollut sairaloinen tarve koettaa olla enemmän kuin muut, ja te tahdoitte tehdä hänestäkin enemmän kuin muut, vielä suuremman ja kuuluisamman kuin puolueenne puolijumalatkaan. Teillä ei ole milloinkaan ollut mitään tunnetta vastuusta, ei koskaan ajatustakaan seurauksista maalle ja kansalle, ei edes hänellekään. Kaikki on uhrattava—uhrattava!—aatteen, oikeuden ja Jumala ties minkä kaiken yleismaailmallisen korun alttarille! Kunhan vain savu nousee, kunhan vain suitsu Suomesta näkyy ja Eurooppa ihmettelee!—Hän ei päässyt elävin silmin näkemään isänmaatansa, mutta te pääsitte. Nyt te täällä tietysti tulette kulkemaan kovaonnisena, uhrautuneena, maanpaosta palanneena intresanttina leskenä. »Hän seurasi häntä maanpakoon, hän hoiti häntä siellä, hän kuljetti hänen ruumiinsa läpi laajan Venäjän, mutta ei saanut tuoda häntä hänen perhehautaansa, julma, luonnoton veli asetti hänelle ehtoja, »häpeällisiä» ehtoja, joihin hän ei voinut suostua. Hänen täytyi viedä hänet takaisin rajan taa» …. siitä syntyy liikuttava legenda, mieltä tärisyttävä ballaadi! Jos tunnen teidät oikein, niin tulette kai vielä meitä syyttämään—ja minua tietysti ennen muita—siitä, että me hänet karkoitimme, me hänet surmasimme…

HANNA.
Te sen teittekin.

LINDH. Tietysti minä, kuinkas muuten … vaikka te itse, juuri te, hänen hyvä hengettärensä, teitte turhiksi meidän, minun, hänen veljensä, ja entisten yhteisten ystäväimme kaikki ponnistukset—huolenpidosta häntä kohtaan—valmistaa hänelle tilaisuuden päästä kotimaahan.

HANNA. On koettanut olla tyyni, kiivaammin.
Mutta mitä te oikeastaan tahdotte sanoa? Ettäkö hän siis ilman minua
olisi suostunut teidän häpeälliseen alentavaan esitykseenne? Ettäkö
Mauri, hän, olisi voinut pyytää armoa, armoa teiltä?