Lähtee.
LINDH.
Pyydän, odottakaa hiukan. Olkaa hyvä.
Antaa hänelle saamansa kirjeen kuoren.
HANNA.
Häneltä—teille? Mitä tämä on?
LINDH.
Se on leimasta päättäen pantu postiin samana päivänä, jona hän kuoli.
Se on nähtävästi jossakin avattu ja siitä syystä hiukan viivähtänyt.
Mutta se ehti kuitenkin ajoissa. Tehkää hyvin!
Antaa myöskin kirjeessä olleen paperin Hannalle.
Valtakirja minulle jättämään hänen puolestaan senaattiin—armonpyyntö.
HANNA. Vaipuu tuolille.
Se ei voi olla…
LINDH. Se on hänen käsialaansa, siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä.—Te ette sano mitään. Näyttää, kuin olisi tämä teille, kuinka sanoisin—yllätys.
HANNA. Heikosti.
Nyt minä ymmärrän kaikki.
LINDH. Hetken kuluttua läheten Hannaa. Koko ajan huulilla ivahymy.
Hän alistui siis hänkin—niinkuin me muutkin.
HANNA. Kimmoten ylös.
Hän ei alistunut, hän—