Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä toivon.
Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.
Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin. Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa koskettaen.
Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä. Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan pyörien heikkenevän kolinan.
Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen… Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän minun, tämän niinkuin eilisenkin.
Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista. Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.
Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos hän luulee minun asettuneen katsomaan… Vasta sitten rauhoitun minä, kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen pikkulapsen.
—Huomenta!
—Huomenta!
Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.