Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.
Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella, minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme kotitalosta ensi matkallemme.
Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta, jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme. Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla, joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia. Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä. Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht'äkkiä keksineen kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.
Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.
Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia hullunkurisuuksia.
Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää— ja minä olen siitä mielissäni—että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.
Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä kädestä suuhun.
—Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.
Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.
—Mikä on nimesi?