—Vous avez l'air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?
—Non, madame, au contraire.
[—Oletteko lopettanut, herra?—Olen.—Ette halua kahvia ja konjakkia? —Olkaa hyvä.—Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne?—Ei, päinvastoin.]
Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen lopettanut päivällis-illalliseni.
Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille. Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.
Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta.
On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö? Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.
Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain sanomalehteä.
Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti astellen päädyn tavalliseen kahvilaani.
Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.