—Joko menet? kysyy hän.
Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa, jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä:
—Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa, kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi toisistamme.
Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja, minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi.
Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen soittoa.
—Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan rappusissani.
Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen kupolit kimmeltävät.
Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja laskeutumaan uudelleen levolle.
Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja puhdistetuilta jostain pohjamudasta. »Pyh!» sanon minä taas ajatellessani Annaa. »Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen syvemmälle ulottuneetkaan!» Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta.
Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena kuin se annetaan!