Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni, kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän, saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että olin siihen aikaan hänen »ihanteensa».
Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain: »En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»
Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.
Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni, joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja »olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll' on kanssa maku sillä…!»
Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen, ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.
Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii. Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.
Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka vartalonsa … että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.
—Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.
Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta,—jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään saliin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja vereni värähtelevät niiden mukana.