Musikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös tunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten epätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa monotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä runomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. — »Luonnon luotteissa» taas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä vapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin paatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen kokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.

»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista. Lukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä runosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon luotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään. Ja sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on sepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä sanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua positiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän on arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää. Olisi liian suuri — ja turha — työ selostella perinpohjin hänen heikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin enimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi systeemiä…

On jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin todella kannattaa luoda huomionsa. — Runoilijan itsetutkisteluista herää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä kiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven jäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan nähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.

Toisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä ei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä niinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka tulos olikin vain pivo tuhkaa, — »parhaan laulun», oman elämän tulos:

»Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: 'Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on'.»

Tämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian» teräskirkkaista säkeistä:

»Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini:
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
— — — — —
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
— — — — —
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»

Suuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka taida puhua itsestään.

VI.

On jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä esityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On koetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän esiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty vertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista vaikutteista tai esikuvista — joita epäilemättä on enempi kuin mitä tässä on ollut syytä esittää — huomautettu muuta kuin toisarvoisena seikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla kyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille, mutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen, mitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet ovat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule siinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät vaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan sisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin. — Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta muihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen suomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen runouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.