sekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten idyllien veroinen. — Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon edellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua: »Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta kaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on runoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:
»Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen.»
Enemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla». Mutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia», on kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:
»Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.»
Tyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä. »Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä runoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein matemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on jotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, — ei liika-kultuurin tuomaa ikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä —, ja niiden musikaalisuus ei ole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista yksinpuhelua.
»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä. Toinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi tyydyttää itse Paul Verlaineä:
»On aurinko astunut meren, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko,
ja pitkä on Pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen.»