Nimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin kukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin todistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä koditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta aistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan kesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä (»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet, musikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio nousee usein korkeimmilleen, — kuvakielen logiikan kustannuksellakin siellä täällä, —; väritys on tuore ja elävä.
Runoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen nuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan »pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri» laulavat:
»On laulanta meille kuin illalle rusko
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»
Ja jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus ihmisen menneisyydestä:
»Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.»
Ja elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin poljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa», »Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan notkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan fyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu kyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään säkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät »tulipuna-horsmien luudat»!
Neutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro», poljennoltaan aito-leinolainen:
»Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;