Mutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne, jotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat siltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille. Mutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:
»ah, tuulikantele on se vain, ei sielua sillä, ei tuntoa — — —.»
Mutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä, joissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5 kirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien samanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan rieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva uudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), — jonka runoilija, sivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan», ottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten leinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:
»Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää,
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.
Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka
kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Ja kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein, jäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko uskallus:
»Hyvästi, haaveet ja kukkaset, terve, aika karu! Hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve, taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä Pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.»
(»Sekasorto», v:lta 1905.)
Sellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn elämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa runossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä yksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, — vain karaistu veri ottaa ne omalle osalleen!