»Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi; muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku…»
Suurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi on toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen sydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi helkkymään:
— — —
»se yössä, päivässä yksinään
soi ilmahan iäti väräjävään.
— — —
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo,
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»
Näissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän tuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on soida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on suuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella
»kuin metsäkoski yksin halki tiettömän tienoon;»
hän on tahtonut sammua
»kuin tähdenlento, tien viitaten erämaan lampeen.»
Mutta syvimmällä on tunto:
»Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla.»