Mutta »Simo Hurtastakin» huomaa, miten vahva suomalainen väritys, kotoinen tuntu — varsinkin ajempiin, »kansallisiin» sepitelmiin verraten — Eino Leinon tämänaikaisessa runoudessa on. Kielellinen kansanvaltaisuus on »Simo Hurtassa» kehitetty kenties pitemmälle kuin missään muussa hänen teoksessaan. Nämä runotarinat eivät ole intuitsioltaan rikkaita, mutta ne ovat enimmäkseen realistisesti tukevia, kielitunnultaan niinkuin kertomatavaltaankin. Erittäin huomattava on se luontevuus, millä sananlaskut ja kansanomaiset lausetavat pyöristyvät riimirunoon. Ja jos vertaa »Simo Hurttaa» yleissävyltään »Helkavirsiin», — vaikka edellinen ei pääasioissa mitenkään siedä vertailua — niin se vaikuttaa jonkun verran leppoisammalta kuin jälkimäinen runoteos: »Simo Hurtassa» on siellä täällä välähdys huumoria (esim. Erkki Pehrsson, Hovilan pirtti, y.m.).
Parhaita lukuja tässä sarjassa ovat edellisten lisäksi kuvaukset Hovilan häistä sekä Hurtan matkustuksesta; »Vornan virteen» kuitenkin kaikki tämän teoksen avut ikäänkuin kokoutuvat yhteistyöhön ja luovat ballaadin, joka on »Helkavirsien» veroinen. Sitä lukuunottamatta voikin sanoa »Simo Hurtasta», että se on vähemmän mieskohtaisen inspiratsion ahjossa tiivistettyä runoutta kuin historiallista ajankuvausta, kehittyneellä eepillisellä tyylillä suoritettua.
V.
»Helkavirsien» jälkeen Eino Leinon runoilijamahti ei ole kohonnut yhtä korkeisiin saavutuksiin. Hänen lyyrillinen tuotantonsa on sen jälkeen ollut yhtä moninaista, vaikka ei läheskään yhtä vuolasta kuin sitä ennen.
Hän on yhäkin ollut runoutemme harhaileva tuhlaajapoika, usein kevytmielinen, — mutta myös syyllisyytensä tunteva. Hän on laulanut »talviyöstä», mutta talviyö ei ole jäätänyt hänen sydämensä punaista verta, hän on tunnustellut »hallan» tuloa, mutta halla ei ole pannut hänen mielikuvituksensa tanhuainkukkeutta. Hänellä on edelleenkin ollut varaa tuhlata, — tuhlata rikkaita elämyksiä heikkojen säkeitten kaaokseen, nerokkaita runonäkemyksiä sekavien ajatusten peitteeksi.
Mutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen vauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin häneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, — muiden muassa. Huonot runot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä hänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa: hyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten… Eino Leino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva, »taiteellisesti hillitty» runoilija.
Joka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän on meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. — Esim. »Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden aikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän »Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on täyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa omista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin entisessä runoudessaan.
»Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähtiyö.
— — —
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
Turhaan riennät, tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.»
(»Talviyö».)
Runoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on joutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän huomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla alistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen: