Räikön räähkän elämä on syvästi kohtalokas: hänellä oli verissään tuo ihmiselämän autuain näky ja sen häikäisemänä (ei luonteen alhaisuuden vetämänä) hän teki tihua työtä. Samat kohtalon vallat, jotka antoivat lämpöä ja sadetta hänen pellolleen, lähettivät vainon monine kauhuineen, monine ansoineen hänen maahansa, ja tuo pohjaltaan rehellinen rauhan mies lankesi niiden salatuimpaan ansaan…
»Mantsin laulu» on eräässä suhteessa erikoisasemassa muihin »Helkavirsiin» nähden: sen tapahtuma on ajallisesti määritelty. Siinä nim. kerrotaan Simo Hurtan turmelleen erään nuoren neidon. Sitä tapausta Mantsi valittaen laulaa, vielä voimakkaammin valittaen, ettei koko urhojen parvessa ole ollut yhtä kostajaa. — »Mantsin laulu» on pateettisempi kuin edellinen ballaadi, ja sen draamallisuus on kuin vyöryvä virta. Se asteettainen nousu, jonka tuntee Mantsin laulussa tapahtuvan noiden kysymyssarjojen välityksellä:
»Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
— — — — — —
Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi.
Merikö nieli meidän miehet?»
ja joka vaikuttaa valtavasti miehiin »pirtissä helisevässä», se on sama teknillinen keino, jolla »Kouta»-runossa kohotetaan draamallista mielialaa. Ja se impressionistinen teho, jota »Orjan pojan» viime säkeissä on tavoiteltu, on loistavasti saavutettu »Mantsin laulun» kirkkaissa loppusäkeissä:
»itki sankarit väkevät, impyet enemmän itki, tytöt tyrski Karjalassa; helkähtivät miesten miekat, vainovalkeat välähti.»
* * * * *
»Helkavirsiä» lukiessa selviää, että nämä runot ovat lähtöisin samasia näkyjen sarjasta. Ne liittyvät toisiinsa monia mielikuvituksen tiehyeitä myöten. Ja sama elämäntunnon paatos kannattaa niiden vaihtelevia mielialoja, eri runoissa eri ääniasteelle viritettynä, mutta useimmiten täyteläisenä ja puhtaana.
Mutta »Helkavirret» kiinnittävät erikoisesti mieltä Eino Leinon runoudessa, eivät ainoastaan rikkaan ja homogeenisen sisältönsä takia, vaan myös rohkeana tyylillisenä yrityksenä. Siltäkin puolelta yritys on kuten nähty, oivallisesti onnistunut. Sanallisen tyylin realistinen havainnollisuus liittää »Helkavirret» tyylillisestikin elimelliseksi kokonaisuudeksi. Ja runomuoto on inspiratsion kovan paineen alla tiivistynyt ja tullut notkeudessaan voimakkaaksi. Eivätkä nämä runot anna aihetta valittamaan kalevalaisen mitan yksitoikkoisuutta. »Tumman», »Sinisen ristin», »Orjan pojan» lyyrillinen väreily on toista kuin »Ylermin» tai »Pyhän Yrjänän» säkeitten kovanloistava tarmo; »Merenkylpijä-neitojen» draamallinen suppeus toista kuin »Koudan» majesteetillinen säevyöryntä tai Tuurin joutsenlaulun ja Mantsin virren paatos.
* * * * *
Se tyylikoe, johon Eino Leino antautui »Helkavirsien» jälkeen historiallisessa ballaadisarjassaan Simo Hurtasta, ei ollut yhtä uusi eikä yhtä laajakantoinenkaan kuin edellinen. »Simo Hurtan» tasainen, riimillinen trokee on aivan eepillinen runomitta, ja näissä säkeissä on runsaasti niitä heikkouksia, joista »Helkavirret» ovat melkein vapaat: yksitoikkoisuutta ja sanonnan sovinnaisuutta. Myöskin puuttuu aiheiden käsittelytavasta tiivistystä.