Kylään palattuaan hän jo kalpenee oman työnsä seurauksia: hän näkee vanhan vaimon etsivän suitsevista raunioista kullaista kotiaan; naapurin katselevan veristä veistä: »liekö veikon, liekö langon»; poikansa itkevän orhia iloista; tyttärensä murehtivan miestä kaunoista, »syytä syntymättömänsä». Alkaa sisiliskona sihistä salainen kuiske, epäluulo Räikköä kohtaan; eikä kavaltajan »valkea vaimo» jaksa kauan salata kalvavaa tietoaan, vaan sanoo julki miehensä teon:
»Räikkö röyhkeä ärähti:
'Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?'
Vaimo valkea todisti:
'On ollut näkijät vankat:
tähdet katsoi, kuuhut kuuli'.»
Se riittää todistukseksi Räikölle: hänen sydämessään on vielä arasti tunteva kohta. Hänessä herää ihminen.
»Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin!»
Mutta itse hän ei nyt voi itselleen anteeksi antaa. Hän on itse oma tuomarinsa ja tuomionsa toimeenpanija.
Mikä traagillisen tunnon kuulaus siirtyykään tästä tarinasta tuohon syyskesän maisemaan, joka on pattoisen miehen viimeinen näky ihmisten asuinsijoilta:
»Näki hän kullaisen kotinsa, kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjankellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.»
Tätä maisemaa vastaan nähtynä Räikön kohtalo kohoaa suuripiirteiseksi murhenäytelmäksi:
»Sydän kiertyi synkän miehen, elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla; seisoi hetken, katsoi kaksi, metsän korpehen katosi.»